Jäin tänään eläkkeelle. Joka kuun ensimmäisenä päivänä pankkitililleni räpsähtää korvaus 40 vuoden työstä. Siinä muutos. Romaaneja kirjoitan ja mainontaa suunnittelen niin kauan kuin on paperia, kyniä ja jokin kone, kustantaja joka haluaa kustantaa ja mainostaja joka haluaa tilata.
Viikkoa aiemmin, juhannuspäivänä, mieleeni palautui Cannes Lions, markkinointialan tärkein luovuustapahtuma paahteisella Ranskan Rivieralla. Moni juhannus siellä meni. Muistan sadat tunnit ilmastoiduissa saleissa ja näyttelyissä, työt jotka avasivat itsessä jotakin, tekivät vaikutuksen ja kateelliseksi. Makumuistoissani tunnen yhä Caffé Roman äyriäispastan ja roseen, Astoux et Brunin seafood platterin ja Martinezin ylihintaisen gintonicin. Muistan seminaarit, rantabileet, yölliset keskustelut. Muistan miten kaupunkiin saapui suurin toivein ja lähti syvästi pettyneenä. Mutta muistan myös miltä tuntui saada yksi tai useampi työ shortlistalle ja voittaa Leijona.
Muistojen herättyä päätin tarkistaa tuoreen suomalaismenestyksen. Kävin läpi 31 kilpailusarjan shortlistat ja voittajat. Shortlistauksia oli suuri nelinumeroinen luku, Leijonia jaettiin 826. Yhtään suomalaistyötä ei joukkoon päässyt.
Tulos pani miettimään: Malttavatko suomalaiset mainostajat ennen kampanjointia etsiä brändilleen kuluttajalle merkitsevän ja kilpailijoista erottuvan kilpailuedun? Asettavatko he konkreettiset, mitattavat tavoitteet jotka ovat realistiset suhteessa aikaan ja panostukseen? Antavatko he suunnittelijoille riittävästi aikaa löytää markkinoinnillinen oivallus ja luoda sen pohjalta konsepti – tuntuva lupaus, kestävä teema, tunnistettava verbaalinen ja visuaalinen kokonaisuus – jota voi yhdenmukaisesti ja johdonmukaisesti noudattaa halutessaan vuosikymmenet?
Osataanko, halutaanko, onko sellaista enää tarpeellista tehdä? Osaavatko toimistot työskennellä omien kumppaneidensa kanssa? Antavatko he kylliksi liekaköyttä? Antavatko he sitä liiaksi? Ovatko tuotantobudjetit asianmukaisia? Onko aikaa tarpeeksi? Onko osaamista riittävästi? Hyödynnetäänkö oikeita välineitä, kanavia, alustoja, yhteyksiä joilla kohderyhmät sitoutetaan brändiin tai saadaan välittömästi toimimaan?
Inhoan ruikuttamista ja pateettista muistelua ajasta jolloin kaikki oli paremmin. Mutta ennen ainakin jokin oli hyvin.
Parhaiden suunnittelijoiden ja toimistojen kesken vallitsi luovuutta ruokkiva rakkaus-kateus-suhde. Tunsimme toisemme, vaihdoimme ajatuksia, kiistelimme lasin ääressä. Tunsimme yhteisyyttä, mutta kilpailimme herkeämättä siitä kuka tekee jotakin omintakeista, oikeasti uutta, parhaimmillaan unohtumatonta. Ja kun sellaista syntyi, työ kutitteli älyä, tuotti iloa ja toi mainostajalle mammonaa. Bonuksena käveltiin punaisilla matoilla ympäri maailmaa pystit kourassa.
Myös mainostajien ja mainosväen suhde oli pääsääntöisesti terve. Mainostajat ymmärsivät, että olivat huomattavaa summaa vastaan pestanneet ihmisiä jotka osasivat tietyt asiat heitä paremmin, joten heidän ei tarvinnut päteä ja käyttää mielivaltaa. Toki moukkiakin joukkoon mahtui, arroganttia käytöstä molemmin puolin, mutta valveutuneimpien kesken vallitsi aito luottamus. Ja se luottamus piti lunastaa, työ työn perään.
En tunne markkinointi-, mainos-, media– ja tuotantoväen tämän hetken kutyymeitä, mutta se mitä olen kuullut, kertoo että toisenlaista on.
Mieleen nousee taas kysymyksiä: Onko syytä huolestua? Mitä pitäisi tehdä? Kenen pitäisi?
Kustavissa 1.7.2022
Markku Rönkkö
Kirjailija, copywriter emeritus
Uutiskirjeen tilaajana saat markkinoinnin ja viestinnän uutiset sekä uusimman MRKTNG-lehden ensimmäisten joukossa. Saat myös viikottain koulutuksistamme kerättyjä vinkkejä käyttöösi sekä tietoa järjestämistämme koulutuksista.